päätä huimaa ja korvissa humisee
eikä se suinkaan johdu syömättömyydestä vaikka kuinka niin toivoisin
köyhyys näkyy mussa oon saanut lantioluuni takaisin
ai, minä en ja jokaisen valveillaoloni hetken käytän itseni vihaamiseen
oikeasti tahtoisin vain nukahtaa uudelleen jokaisen heräämisen jälkeen
ihmiset painostaa, koska oikein olen menossa takaisin kouluun
keskiviikkona pitäisi, mutta mieleni on jo tehnyt vankan päätöksen
et pysty siihen, et pysty mihinkään saatanan kyvytön paska
joo joo, mä uskon mutta mitä sitten teen
ei mua kukaan siellä edes kaipaa
ei kukaan ole kysynyt missä mä olen, mitä mulle kuuluu
mä en tiedä mihin joudun itseni kanssa
enkö mä saisi jo armokuoleman?
luojalle kiitos lääkkeistä, niin pystyn sentään pakenemaan tajuttomuuteen
ja uskallakkin helvetti itkeä
mutta ainiin
tämähän menee ohi
sitten kun joskus olen aikuisempi
koska eihän tämä ole kuin ikäsidonnaista
kuten kaikki aina