perjantaina, joulukuuta 31

unihiekka valuu kyynelten mukana pois


minä makaan sängyssä eikä uni tule
mietin liikaa

vahingonilo melkein saa minut nauramaan
en tiedä miksi olen ilkeä sinulle 
mutta se miten melkein rukoilet itsellesi
se miten reitesi kohtaavat vaikka sitä peittelet

mutta sinua minä odotan ja ikävöin
vaikka itselleni vannoin etten koskaan
minulla vaan olisi liikaa kerrottavaa
ja tiedän että sinä ainoana kaikista
ymmärrät



maanantaina, joulukuuta 27

en jaksa pysyä paikallani


en mä edes halunnut sinne lähteä

makasin kylmässä lumihangessa koska mua väsytti ja huimasi
kannoit minua reppuselässä ja sanoit että olen kevyt
mutta et jaksanut pitkälle 
ja tiesin että sanot niin vain kohteliaisuudeksi 
sitten minä puolijuoksin paksuissa vaatteissa kaukana 
koska olin vihainen
mutta en sinulle 
ja mun sormet olivat niin kohmeessa etten tuntenut mitään
ja kun pääsin perille ovet olivat lukossa
ja mä yritin lämmitellä kynttilän liekissä 
ja mua itketti koska en voinut paeta mihinkään 
olin teistä kiinni vaikkei kiinnostanut 

en mä halua enkä tarvitse sitä

tuntuu oudolta kirjoittaa tietäen että luet nämä sanat 

olen kylmä 
sisältä ja ulkoa
eikä se haittaa mua yhtään 
mietin mitä tahdon
ja tahdon vain yhtä asiaa
eikä se ole maailmanrauha
niin, olen kylmä 

enkä mä halua kuulla kauniita sanoja
ne saa mut vain voimaan pahoin
koska en ansaitse niitä 

ja minä pärjään yksin

lauantaina, joulukuuta 25

taivaalla tuhansia tähtiä pilvien takana piilossa


minä olen lasienkeli
minä putoan taivaastani kun äänesi katkaisee silkkiset lankani
ja minä putoan maahan hajoten tuhansiksi sirpaleiksi
sitten lopulta en tiedä enää kuka olen
enkä saa koottua itseäni sillä sinä varastit minua 
kysymättä lupaa


painoin 41,1kg ja kaikki on turhaa tämän jälkeen

keskiviikkona, joulukuuta 22

i'm still learning how to fly


olohuoneessa on muovinen tekokuusi ja minun huulillani muovinen tekohymy
silkkipaperista leikattu lumihiutale repesi käsissäni 
kahteen osaan
sellainen olen minäkin, vedät minua joka suuntaan ja minä halkean kahdeksi
minä vihaan ja rakastan 

mutta keväällä minä aion olla järvenjäätä
ohuen ohutta ja kylmää
kun kosket minuun paljaalla ihollasi saat vain kylmiä väreitä 
ja olen niin ohut etten jaksa kannatella painoasi
murrun allasi, viimeinkin olet raskaampaa kuin minä
mutten ole enää ainoa joka kärsii 
sillä sinä putoat hyiseen veteen 
ja hukut sinne mistä minä olen syntynyt

maanantaina, joulukuuta 20

jäätyneitä soluja ihoni alla

ulkona on enemmän kuin -30 astetta pakkasta ja olen varma että kuolen
kylmyys on sietämätöntä

aamulla painan otsaani viileään linja-auton ikkunaan
ja itken salaa
myös päivällä koulussa portaiden alla,
ja päivällä elokuvateatterin pimeydessä
mä itken

enkä voi sille mitään vaikken tahtoisi itkeä
kukaan muu ei edes tullut kouluun ja mä olin yksin

lauantaina, joulukuuta 11

särkynyt vesilasi lattialla ja sirpaleita jalkapohjissa

näen punaista pääni sisällä
vesiverho peittää silmiäni jatkuvasti vaikken ajattele mitään
seinät murenee ympäriltäni ja minä olen pettänyt
yritän kovettaa kuoreni mutta se on silti liian pehmeä
koska minä olen pehmeä
mutta en tahdo puhua



voit sanoa mitä haluat, se ei tunnu, se ei kosketa

On epätodellinen olo ja silmissä keinuu.
Jonkun ääni puhuu mulle, mutta ymmärrys ei ota sanoja vastaan.
Kaikki mitä mun päähän mahtuu nyt on aamu.
Istun luokassa lapaset kädessä ja puristan patteria.
Mä olen jäässä, ahdistunut ja kaipaan lämpöä.
Miten voi olla niin kylmä vaikka mussa on niin paljon rasvaa jonka pitäisi lämmittää.
Vaikka mä syön niin paljon, vaikka syön liikaa.
Vaikka luokan patterit on täysillä.
Miten voi olla niin kylmä? 

maanantaina, joulukuuta 6

tahdon pudota jään alle ja kadottaa reitin pois sieltä

mä en pysty tähän 
oon toivoton tapaus 
mä tahdon jonkun joka kertoo mulle että kaikki kääntyy vielä parhain päin

aistin jokaisen rasvasolun ihoni alla ja inhoan, 
ei, vihaan itseäni
silti mulla ei kai ole tarpeeksi tahtoa tehdä asialle jotakin 

painan liian monta kiloa ja tuntuu että niitä kertyy vain lisää
ja toivon että joku vaan ymmärtäisi

lumihiutaleet muuttuvat suolavedeksi poskillani


Sormeni ovat kylmästä halvaantuneet mutta en sano sanaakaan,
kuuntelen vain kun M jatkaa loputonta puhettaan ja tuijotan hänen sormiensa välissä palavaa tupakkaa.
Ainut syy miksen sano kaipaavani lämpöä, 
on se että toivon M:n ottavan puheeksi sen yhden asian mitä kukaan ei tahdo sanoa ääneen. 

Miksi kaikki tahtoo vain teeskennellä että kaikki on hyvin?
Että elämä on okei eikä mitään pahaa meidän ympärillä tapahdu. 
Mä pelkään kuollakseni että tätä menoa on myöhäistä tehdä mitään, 
joku meistä väsyy teeskentelyyn ja luovuttaa.




keskiviikkona, joulukuuta 1

i want bones for x-mas


huomenna se alkaa
joulukuu nimittäin 
mulla on seinälläni suklaakalenteri ja se on hölmöä 
mä tarvitsen itsekuria ja jaksamistä nyt paljon 
oon heikkona kaikkeen jouluhömppään
mä en voi lihoa juuri ennen joulua, en tosiaan
huomenna menen myös vaa'alle ja sen on pakko olla vähemmän kuin 41,9kg

ahdistaa, en taatusti paina alle 40kg ennen joulua
mä tahtoisin painaa alle 40kg edes vuoden vaihtuessa
mutta mä jaksa enkä osaa uskoa itseeni


ohoh, kuukausi ehtikin vaihtua tekstiä kirjoittaessani

maanantaina, marraskuuta 29

i just keep failing

 
Mä en ole kirjoittanut tänne yli kuukauteen. 
Musta ei ole tuntunut siltä, mä en ole halunnut kirjoittaa koska olen vain epäonnistunut.
Tahtoisin luoda ihmisille vain ja ainoastaan kauniita kuvia itsestäni mutta en silti tahdo
valehdella. Joten tulen esiin piilostani, tunnustan että tänään aamupainoni oli 41,9kg vaikka se kävi jokin aika sitten luvuissa 40,9kg. Säälittävää, kyllä. Joulutavoitteeseen oli enää kilo ja mä pilasin kaiken. 

Tahtoisin myös kirjoittaa kauniita asioita.
Tahtoisin että maailmani olisi kaunis ja ihailtava, kadehdittava. 
Mutta se ei ole ja mä vain yritän luoda jotain kaunista.
En yritä kuitenkaan tarpeeksi, mä tiedän ja pyydän anteeksi. 
Jos en kävisi töissä, olisi niin paljon helpompi olla syömättä ja uupua rauhassa.
Mutta kun on töissä, ei voi vaipua oman päänsä sisään ja unelmoida kaikesta mitä voisi vielä joskus olla. 
Pakko keskittyä, pakko.
En minä tiedä. Tahdon tehdä kaiken täydellisesti enkä tiedä mikä on tärkeintä. 
Tahdon olla täydellinen koulussa, saada pelkkiä hyviä numeroita, tahdon olla samaan aikaan täydellinen töissä.
Ja tahdon että olemassaoloni olisi täydellinen, että kaikki tytöt vihaisivat minua vain siksi koska tietäisivät etteivät itse pystyisi siihen mihin minä pystyn. 
Mutta ne työt, mä tarvitsen rahaa.

Kadotan taas ajatusteni punaisen langan ja toistan samoja asioita.
Ranneke jonka joskus itselleni solmin on käynyt liian löysäksi, kun vain muistaisin milloin sen solmin. 
Oliko se kevät, kesä vai syksy?

perjantaina, lokakuuta 22

full of nothing

Minäkin sitten aloin kirjoittamaan blogia, saa nähdä kykenenkö pitämään tätä yllä.
Ajattelin että ehkä tämä saa jotenkin ajatukseni hieman selvemmiksi.

Joten, ehkä minun pitäisi kertoa jotain itsestäni.
Olen tyttö joka tahtoo rakastua, tyttö joka tahtoo löytää elämästä jotain ainutlaatuista ja ennen kaikkea tyttö joka tahtoo olla laiha, se jota aina katsotaan ja kadehditaan. Niin kuin moni muukin tahtoo.
En ole ketään parempi missään, en osaa mitään erityistä.
Pidän laulamisesta, mutten ole kaveripiirissämme se paras.
Pidän piirtämisestä, mutten ole kaveripiirissämme se paras.
Olen lyhyt, mutten ole kaveripiirissämme se lyhin.
Olen ihan hauska, kai, mutten ole kaveripiirissämme se hauskin.
Tahdon olla jotain erityistä, tahdon että minullakin on joku rooli.
Ja tahdon että roolini on olla se siroin, pienin, se jonka ranteita kaikki kauhistelee.

Pituutta löytyy siis huikeat 161cm. Ehkä noin puoli senttiä päälle.
Seuraava etappi on jossain alle 40 mutta en voi tosiaan tietää koska olen tyytyväinen.
Tai milloin olen oikeastaan onnellinen.

En tiedä vielä tarkalleen mitään, en tiedä mitä minusta tulee isona vaikka olen peruskoulun viimeisellä luokalla, en tiedä vielä rakastunko tyttöön vai poikaan, en tiedä mitä se ainutlaatuinen on jota elämältä haen. Ehkä se kaikki selviää ajan myötä.
Palaa myöhemmin kirjoittelelmaan.