pahvinaamari

päätä huimaa ja korvissa humisee 

eikä se suinkaan johdu syömättömyydestä vaikka kuinka niin toivoisin

köyhyys näkyy mussa oon saanut lantioluuni takaisin

ai, minä en ja jokaisen valveillaoloni hetken käytän itseni vihaamiseen

oikeasti tahtoisin vain nukahtaa uudelleen jokaisen heräämisen jälkeen

ihmiset painostaa, koska oikein olen menossa takaisin kouluun

keskiviikkona pitäisi, mutta mieleni on jo tehnyt vankan päätöksen

et pysty siihen, et pysty mihinkään saatanan kyvytön paska

joo joo, mä uskon mutta mitä sitten teen 

ei mua kukaan siellä edes kaipaa

ei kukaan ole kysynyt missä mä olen, mitä mulle kuuluu 

mä en tiedä mihin joudun itseni kanssa

enkö mä saisi jo armokuoleman?

luojalle kiitos lääkkeistä, niin pystyn sentään pakenemaan tajuttomuuteen

ja uskallakkin helvetti itkeä

mutta ainiin

tämähän menee ohi 

sitten kun joskus olen aikuisempi

koska eihän tämä ole kuin ikäsidonnaista

kuten kaikki aina

mä olen kävellyt vapisevin jaloin pitkiä matkoja

jokaisella askeleella hämmentyen siitä kuinka en lyhisty maahan

en ymmärrä kuinka mun keho ei mua petä 

vaikka se huutaa armoa, pyytää lupaa levätä

ja syödä, mutta siltä olen jo sulkenut korvani kauan sitten

meillä on aikaa levätä sitten joskus myöhemmin

ehkä piankin 

jos vaikka kuolisin

kylminä ja märkinä syysaamuina

kun pyöräilen sormet kohmeessa kouluun

mietin että kaipaako minua kukaan missään

varsinkin sitä kaipaako hän minua

täällä päin lehdet ovat jo tippuneet puista

sen vuoksi ulkona on paljasta ja harmaata

minäkin olen harmaa ja kalpea ja kaipaan jotain

kun vaan tietäisin mitä

ensi viikolla minä lennän helsinkiin

voi olla että syksy on sielä vielä kaunis

aion mennä teatteriin ja nähdä ihmisiä 

aion mennä hänen kanssaan kahville

kun vaan saisin tämän matka-ahdistuksen pois

univelkaa on ihan liikaa