ajatuksia pitkän ajan jälkeen

Joskus ajattelen takaisin mereen heittäytymistä useita kertoja päivässä

Toisina päivinä en ajattele sitä kertaakaan

Joskus en saata ajatella sitä viikkoonkaan

Mietin miltä tuntuisi kuljettaa taas terää iholla

Tai miltä tuntuisi katsoa kun vaa'an luku pienenisi päivä päivältä

Olen ajatellut viime aikoina paljon tätä hetkeä, missä mä olen nyt 

En olisi ikinä uskonut että joku voisi rakastaa mua

Mutta nyt vilpittömästi mä uskon sen kun toinen niin mulle kertoo

Ja rakastan takaisin, vaikken siihenkään kuvitellut pystyväni koskaan

En olisi ikinä uskonut että pärjäisin ahdistuksen kanssa ilman terää

Mutta mä en ole koskenut siihen elokuun jälkeen 

En olisi ikinä uskonut että voisin syödä ilman ahdistusta ja pelkoa

Tehdä sen lihomatta satakiloiseksi norsuksi 

Mutta mä olen syönyt määriä laskematta

Painan silti vielä 47-48kg eikä se siitä ole noussut puoleen vuoteen

Masennustestin pisteet on vaihtunut kahteenkymmenenneljään (24)

yli kuudenkymmenen pisteen sijaan (60+) 

Niin, ajattelen yhä usein miten kiva olisi olla laihempi, kauniimpi(?) 

Saada sormet pyörähtämään yläreiden ympäri 

Olla virallisesti alipainoinen, ikäänkuin se olisi joku titteli 

Miten helppoa olisi palata omaan "turvakuplaan"

Numeroiden, ahdistuksen, laihdutuksen ja itsetuhon ympäröimäksi

Se on tuttua, se tuntuu turvalliselta ja rakkaalta 

Loppujen lopuksi mä aina muistan sitten ettei se ole sen arvoista

Pysähdyn, katson peiliin ja ymmärrän etten vihaa itseäni sen enempää,

kuin vaikka sen 8kiloa kevyempänä

Oikeastaan en edes vihaa itseäni

En ole oppinut rakastamaan peilikuvaani,

mutta sen sietäminen on jo iso muutos 

Joinakin päivinä olen jopa ihan tyytyväinen

En muista enää miltä tuntuu kaivata kuolemaa, tahdon kokea asioita 

Uskon että mä olen käynyt oman mereni pohjalla ja noussut sieltä ylös,

tahdon ainakin uskoa niin ja toivon sitä

Rakkaudella, fauni 

dear friend

makaan alasti lattialla ja nauran 

itselleni elämälle maailmalle 

siis eihän tää voi olla muuta kuin naurettavaa

mun olemassaolo on sairas vitsi

teen pojan kanssa sopimuksen 

ranteisiin ei kosketa

en halua pettää sitä en tiedä miksi 

se kyllästyy kuitenkin muhun ihan pian

yhtäkkiä niiden aikojen paras ystävä alkaa puhumaan tästä

yllättäen ihan suunnaton ikävä 

sitä kun pää oli keveä ja askel raskas

se sanoi että silläkin on 

toivon ettei se tekisi mitään 

mutta se tekee 

mä en jaksa enää 

mutten tiedä kumpaa mä en jaksa

toivoa kuolemaa vai

elää

se on kai hyvä asia 

mutta en osaa niellä mun ylpeyttäni 

ja sanoa jotain

ehkä se pitää osottaa tekojen kautta

että mä olen ihan helvetin väsynyt

mä olen pahoillani

jos multa nyt kysyttäisiin

mä en ikinä, ikinä, tutustuisi suhun

tai yhtään keneenkään 

mä olen pahoillani

siitä mitä oon saanut aikaan

olisi parempi jos olisin poissa

annan murheiden valua lattiakaivoon

ja ihmisten edessä

mä olen kuin ei mitään olisikaan

pääsisinpä pois

monen olisi parempi

antakaa anteeksi

mä tiesin mutten halunnut hyväksyä

tehtyä ei saa tekemättömäksi

mutta mä lupaan

että yritän olla parempi

kylminä ja märkinä syysaamuina

kun pyöräilen sormet kohmeessa kouluun

mietin että kaipaako minua kukaan missään

varsinkin sitä kaipaako hän minua

täällä päin lehdet ovat jo tippuneet puista

sen vuoksi ulkona on paljasta ja harmaata

minäkin olen harmaa ja kalpea ja kaipaan jotain

kun vaan tietäisin mitä

ensi viikolla minä lennän helsinkiin

voi olla että syksy on sielä vielä kaunis

aion mennä teatteriin ja nähdä ihmisiä 

aion mennä hänen kanssaan kahville

kun vaan saisin tämän matka-ahdistuksen pois

univelkaa on ihan liikaa

tänään se oli ylpeä itsestään

ylpeä siitä että oli pitänyt päänsä koko talven

ja pystyi käyttämään lähes huoletta lyhythihaista työpaitaa

turvonnut mutta silti ylpeä

silitti myös tuntematonta kissaa

ja se oli kaunis

nyt silmät kutiaa, mutta onko sillä niin väliä

pitäisi joka tapauksessa nukkumaan mennä

toisinaan on kauniitakin päiviä

p.s. jos SINÄ luet tätä

häpeä itseäsi

jotkut toiveet eivät vaan koskaan toteudu

mä en koskaan voi olla lintu 

en herää aikaisin laulamaan kauniita lauluja

enkä mä myöskään syö vähän

silti tahtoisin että tekisin niin 

ja kaikista eniten 

mä tahtoisin lentää

tämä blogi on mulle rakas

kuuntelee milloin ikinä on tarvis

ja voin sanoa mitä ikinä tahdon

eikä kukaan teistä tuomitse minua

ei ainakaan sano ääneen

mä päätin etten hylkää blogiani

en vaikka sinä luetkin tätä

voin esittää vain pienen toiveen ettet lukisi

vaikken usko että toteutat sen

mitä mä olen sitten kun kaikki lähtee?

mä olen istunut yksin laiturilla tuulessa ja auringossa

paksun vaatevuoren alla

miettinyt uskallanko olla bikineissä 

no enhän mä

en ole uhrannut pariin viikkoon ajatuskaan itseeni

ehkä se oli virhe, ylitin taas 41 

pääsin kyllä jo pois sieltä

mutta niin ei saisi käydä

olen ajatellut vain päästäistä

tai oikeastaan en sitä, vaan sen asioita

yrittänyt ratkoa jonkun muun ongelmia pääni kipeäksi

ja mitä mä siitä sain? 

miljoona silmäparia tuijottamassa 

olisi huojentavaa jos joku huolehtisi välillä minusta 

kellään ei ole ikinä aikaa tai sitten jaksamista 

jäljellä on pari viikkoa ja sitten mun täytyy kohdata se ihminen

joka jätti mut silloin kun asiat oli kaikista pimeimmin

mutta sitä ennen se oli ainut joka vaivautui välittämään

vaikken sitä osannut arvostaa

pelottaasiltienosaaenääpuhuasillevaikkahaluanniinkovinettäsemutnostaisi

mä tahtoisin nostaa sut seisomaan

mun sydän jättää lyönnin välistä kun luen sun nimesi

kun nään sut kaukana minusta mutta liian lähellä

kun tulet vastaan en hengitä, älä huomaa minua

kiltti, älä

miten se voisi olla huomaamatta

kun olemuksenikin on turvonnut

ja sen silmät nauraa ivallisesti 

en mä tahtoisi muuta kuin rauhaa

ja kaiken sen entisen takaisin

ihmisten arvosteleminen on väärin

mutta niiden tekoja ja käytöstä saa arvostella

kysy; mitä sellaista mä tein?

voi olla, että silloin saat vastauksen

ellet sitten itse jo sitä keksinyt

pian täytän vuosia

ja sitten häpeän taas mihin käytinkään yhden 

pelastakaa joku minut tästä oravanpyörästä

turhasta jatkumosta

kauniita sanoja ei riitä loputtomiin

siitä on tullut lähes päivittäistä

päästäisen hädästä siis

ei se haittaisi, mutta minun täytyy aina mennä hänen kanssaan

syömään leipää, keittoa, puuroa, jäätelöä

en voi kuitenkaan hylätä häntä näin itsekkäästä syystä

siksi että minä tahdon olla laiha

hänen täytyisi kärsiä entistä enemmän 

ja saisin syyttää vain itseäni 

tänään liikuntatunnilla olin iloinen sillä me olimme kuntosalilla

vaihdoin t-paidan ja lyhyet housut 

menin ajattelematta, juoksumatolle, kuntopyörälle 

ja lattialle makaamaan koska huimasi

ja siinä maatessa huomasin ettei arpiani peitä laastarit

ehkä kukaan ei  vielä huomannut?

 joku kysyy mikä minulla on kädessä

älkää edes yrittäkö nähdä

antakaa minun olla rauhassa

antakaa minun muistuttaa itseäni siitä minkä arvoinen olen

päästäinen tekee vähän samaa kuin minä

mutta hän ei tahdo tappaa itseään 

minä sen sijaan tahdon vain kadota

tai tarttua tuuleen ja lentää pois

taidan salaa vihata harakkaa

to be or not to be

sairas vahingonilo

jota mä häpeän. 

en ole varma onko mulla motivaatiota vai ei

jojoan väliä 40,5 - 42,0

sanomattakin selvää mikä mä haluaisin olla

heti kun menee hyvin annan liikaa periksi

ja se on sitten taas menoa

tulkaa joku kertomaan mulle ettei näin voi elää

tää on ihan turhuutta

don't you ever ever feel

41,7

tuntuu jotenkin turvallisemmalta 

mutta enemmän eksyneeltä

tosin en usko pysyväni täällä kauaa

sillä pian putoan taas ylöspäin

tänään kun piirtelin punaisia viivoja käsivarteeni

ja liimasin laastarin peittämään jälkiä 

mulla oli jo tekosyy mielessäni

vaikka normaaliahan tämä on

kaikkihan tätä tekee, eikös?

jumissa

nyt kun bmi:ni on 16.2 onko se suuri vai pieni

välimuotoa ei ole, kaikki on joko suurta tai pientä, ei ole keskikokoista

mietin, että vuosi sitten kun bmi:ni oli 20.0, olisiko se silloin ollut unelma

ehkä, löysin viime kesältä muistiinpanoja joissa kaukainen haave oli bmi 16.0 

ja kuvittelin etten ikinä pääsisi sinne, ja se tuntui siltä vihoviimeiseltä ja täydelliseltä

mutta me kaikki tiedetään, mikään ei ikinä riitä

ja jos nyt joku jolla on bmi vaikka 16.7 tulisi minun luokseni

ajattelisin luultavasti että miten se voi olla niin pieni 

koska tiedättehän, että aina se mikä on omaa on liian suurta

ja muut on kadehdittavia?

mutta niin, harmittaa että olen lihonnut

 se 15.9 näytti ja kuulosti niin paljon paremmalta

se kuulosti omanakin siedettävältä

en tiedä mihin aion vetää rajan 

tuntuu ettei mikään tuleva eikä mennyt ole sopiva

mikä on teistä oikeasti pientä?

en aio näyttää sinulle että kaipaan

sinä saat vihata minua jos tahdot

kyllä minä osaan tätä peliä pelata

en tule kotiovellesi itkemään

niin kuin joskus olisin tehnyt

 äiti;

en minä ole laiska niin kuin sanot

olen vain heikko ja peloissani

ja kaipaisin jotakuta joka kertoo ettei mitään pahaa tapahdu

tammikuu on valunut ajattomasti

kirjoitan kolmatta kertaa vuorokauden sisään

mutta minä tunnen, minä tunnen taas

jotain muuta kuin tyhjyyttä tai vihaa

ja miten ikävä minulla on tätä ollut

nauran itsekseni ilman syytä

ja hymyilen vain koska tuntuu siltä 

se hämmentää minut

mitä jos kaikki päivät olisivat tälläisiä? 

on niin vapauttavaa olla kevein mielin 

rakastua typerään asiaan

murehtia kuinka saavuttamattomissa se on

murehtiessaankin silti olla suunnattoman iloinen

jos tämä jatkuisi pitkään, ehkä se olisi onnellisuutta

tahdon nauttia tästä hetkestä

juuri nyt minä en jaksa tahdo olla vihainen kellekkään 

tai millekkään, edes itselleni

sinuakaan en murehdi 

unihiekka valuu kyynelten mukana pois

minä makaan sängyssä eikä uni tule

mietin liikaa

vahingonilo melkein saa minut nauramaan

en tiedä miksi olen ilkeä sinulle 

mutta se miten melkein rukoilet itsellesi

se miten reitesi kohtaavat vaikka sitä peittelet

mutta sinua minä odotan ja ikävöin

vaikka itselleni vannoin etten koskaan

minulla vaan olisi liikaa kerrottavaa

ja tiedän että sinä ainoana kaikista

ymmärrät

särkynyt vesilasi lattialla ja sirpaleita jalkapohjissa

näen punaista pääni sisällä

vesiverho peittää silmiäni jatkuvasti vaikken ajattele mitään

seinät murenee ympäriltäni ja minä olen pettänyt

yritän kovettaa kuoreni mutta se on silti liian pehmeä

koska minä olen pehmeä

mutta en tahdo puhua

tahdon pudota jään alle ja kadottaa reitin pois sieltä

mä en pysty tähän 

oon toivoton tapaus 

mä tahdon jonkun joka kertoo mulle että kaikki kääntyy vielä parhain päin

aistin jokaisen rasvasolun ihoni alla ja inhoan, 

ei, vihaan itseäni

silti mulla ei kai ole tarpeeksi tahtoa tehdä asialle jotakin 

painan liian monta kiloa ja tuntuu että niitä kertyy vain lisää

ja toivon että joku vaan ymmärtäisi

i want bones for x-mas

huomenna se alkaa

joulukuu nimittäin 

mulla on seinälläni suklaakalenteri ja se on hölmöä 

mä tarvitsen itsekuria ja jaksamistä nyt paljon 

oon heikkona kaikkeen jouluhömppään

mä en voi lihoa juuri ennen joulua, en tosiaan

huomenna menen myös vaa'alle ja sen on pakko olla vähemmän kuin 41,9kg

ahdistaa, en taatusti paina alle 40kg ennen joulua

mä tahtoisin painaa alle 40kg edes vuoden vaihtuessa

mutta mä jaksa enkä osaa uskoa itseeni

ohoh, kuukausi ehtikin vaihtua tekstiä kirjoittaessani

i just keep failing

 

Mä en ole kirjoittanut tänne yli kuukauteen. 

Musta ei ole tuntunut siltä, mä en ole halunnut kirjoittaa koska olen vain epäonnistunut.

Tahtoisin luoda ihmisille vain ja ainoastaan kauniita kuvia itsestäni mutta en silti tahdo

valehdella. Joten tulen esiin piilostani, tunnustan että tänään aamupainoni oli 41,9kg vaikka se kävi jokin aika sitten luvuissa 40,9kg. Säälittävää, kyllä. Joulutavoitteeseen oli enää kilo ja mä pilasin kaiken. 

Tahtoisin myös kirjoittaa kauniita asioita.

Tahtoisin että maailmani olisi kaunis ja ihailtava, kadehdittava. 

Mutta se ei ole ja mä vain yritän luoda jotain kaunista.

En yritä kuitenkaan tarpeeksi, mä tiedän ja pyydän anteeksi. 

Jos en kävisi töissä, olisi niin paljon helpompi olla syömättä ja uupua rauhassa.

Mutta kun on töissä, ei voi vaipua oman päänsä sisään ja unelmoida kaikesta mitä voisi vielä joskus olla. 

Pakko keskittyä, pakko.

En minä tiedä. Tahdon tehdä kaiken täydellisesti enkä tiedä mikä on tärkeintä. 

Tahdon olla täydellinen koulussa, saada pelkkiä hyviä numeroita, tahdon olla samaan aikaan täydellinen töissä.

Ja tahdon että olemassaoloni olisi täydellinen, että kaikki tytöt vihaisivat minua vain siksi koska tietäisivät etteivät itse pystyisi siihen mihin minä pystyn. 

Mutta ne työt, mä tarvitsen rahaa.

Kadotan taas ajatusteni punaisen langan ja toistan samoja asioita.

Ranneke jonka joskus itselleni solmin on käynyt liian löysäksi, kun vain muistaisin milloin sen solmin. 

Oliko se kevät, kesä vai syksy?